Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Chance Chece

Nimi Chance Drogo Diggory Chece Luokka 1.
Syntymäpäivä 24. joulukuuta Tupa Puuskupuh
Asuinpaikka Codshill Holvi 105 ka. 10 si. 10 su.

Luonne

Chance on suhteellisen hiljainen ja ujo, on aina ollut. Hän ei turhia puhu ja hän säästelee sanojaan. Ei Chance pelkää puhumista, mutta hän ei tykkää turhia olla äänessä. Hän kulkee ylväänä pää pystyssä ja seisoo omien sanojensa takana, mikäli hän avaa sanaisen arkkunsa. Poika saattaa vaikuttaa epävarmalta, mutta hän on vain pelokas ja arka. Hän pitää päänsä kylmänä lähes joka tilanteessa, ja tarkkailee ennemmin kuin ottaa roolia.

Chance on tottunut pärjäämään yksin ja sen näkee, mutta hän ei ole ilkeä ja tyly muita kohtaan, päinvastoin. Chance keskittyy ja haluaa, että kaikilla on hyvä olla. Hän pistää muut oman hyvinvointinsa edelle. Ehdottoman tärkeää oppilaalle on se, että jokainen saa olla täysin oma itsensä eikä mitään tarvitse hävetä tai peitellä.

Chance on hyvin sinisilmäinen ja uskoo jokaisessa ihmisessä vain hyvään. Hänen mielestään, jokainen voi hyvittää väärät valintansa eikä hän pidä ketään pahana. Sinisilmäisyytensä vuoksi poika on hyvin helposti manipuloitavissa vaan ei itse suostu uskomaan siihen. Tämän lisäksi hänen luottamuksensa on helppo saada, vaan sen menettäminen on paljon vaikeampaa.

Hän antaa helposti anteeksi ja pyytää helposti anteeksi. Poika on kasvanut kohteliaaksi ja toimii sen mukaisesti, omaa siis hyvät käytöstavat kaikin puolin. Chance on sisäänpäin sulkeutuva persoona. Hän ei osaa puhua omista tunteistaan, mutta tykkää itse kuunnella mitä muut puhuvat. Johtajaksi ujosta pojasta itsestään ei siis olisi.

Ulkonäkö

11-vuoden iässä Chancella on pituutta 140 senttimetriä ja painoa hieman yli 35 kilon. Ruumiinrakenne on hento ja solakka, kaikin puolin sopusuhtainen. Pojalla ei ole syntymämerkkiä tai arpia ihossaan.

Kasvot pojalla ovat pyöreät lapsenkasvot. Leuka on hieman terävämpi, mikä pilaa pojan muuten niin sopusuhtaiset kasvonpiirteet. Chancea itseään ei leuan terävyys häiritse. Nenä on pieni ja pyöreä kasvojen keskellä, huulet vaaleammassa sävyssä. Silmät ovat nappisilmät turkoosin sävyssä. Hänen vanhempansa kutsuvat silmiä lasiksi, jota ne hyvin vahvasti muistuttavat.

Hiukset ovat lähes vitivalkoiset ja ohuet sekä hyvin hennot. Hiukset tuovat mieleen väriltään lumen talvella. Hiukset ovat suhteellisen lyhyet ja leikattu hieman epätasaisesti. Hiukset eivät peitä korvia ja niissä on pieni vinoon leikattu otsatukka vasemmalle.

Poika pukeutuu Tylypahkan tiluksilla koulupukuun sääntöjen mukaisesti ja kantaa sitä yllään, kuten kuuluu. Vapaa-ajalla hän suosii harmaita farkkuja tai collegehousuja. Yläkroppaa peittävät usein siniset ja lämpimät hupparit. Hän pitää ympäri vuoden päässään kuulokkeita, vaikka hän ei kuuntele musiikkia ollenkaan.
Askeleet pojalla ovat kevyet ja päättäväiset ja ryhti hyvä. Hän on reflekseiltään nopea ja reaktiokyky on täysin toimiva. Chance on myös hyvin eloisa ja pirteä, ja sen huomaa hänen olemuksestaan.

Muuta

Chancella ei ole allergioita, mutta hän inhoaa yli kaiken parsakaalia. Hän ei pidä parsakaalin mausta ja tekstuurista ollenkaan ja siitä johtuen, poika välttelee parsakaalin syömistä.

Chance on adoptoitu, vaikka ei itse sitä tiedä. Hänen adoptioperheeseen kuuluu äiti Hollie Chece o.s. Kilroy, joka on toiminut poliisina ja useamman vuoden sekä isä Rayner Chece, joka pyörittää pientä kioskia Godshillissä. Holliella ja Raynerilla on Chancea viisi vuotta vanhempi tytär, Merida.
Chance on kasvanut jästiperheessä, eikä itse tiedä olevansa adoptoitu. Pojan biologiset vanhemmat ovat kuitenkin puhdasverisiä, joka tekee myös Chancesta puhdasverisen.

Chancen pelkoihin kuuluu kuoleminen ja yksin jääminen sekä petetyksi tuleminen.
Chance on itse haaveillut pienestä pitäen seuraavansa Rayneriä kioskin työntekijäksi ja yrittäjäksi. Vastaavasti häntä houkuttaa vahvasti lääkärinä työskentely.

Hänen jokaisella nimellään on merkityksensä:
Chance tarkoittaa kohtaloa sekä onnea.
Drogo merkitsee sielua tai aavetta, asia yhteydestä riippuen.
Diggory tarkoittaa kadonnutta.
Nimet ovat hänen biologisten vanhempien antamat.

Matka-arkku

Taikasauva päärynäpuuta, yksisarvisen häntäjouhi, 10 tuumaa, helposti särkyvä

Opiskelutarvikkeet

Oppikirjat

Itiö, Phyllida: Tuhat taikayrttiä ja -sientä
Jaaritellen, Adalbert: Taikojen perusteet
Kanahaukka, Miranda: Loitsujen käsikirja I
Kytkin, Emeric: Muodonmuutokset aloittelijoille
Mittalasis, Arsenius: Taikaliemet ja -juomat

Muistiinpanovälineet

Ei tavaroita.

Taikajuomatarvikkeet

Ei tavaroita.

Muut oppitarvikkeet

Ei tavaroita.

Tavarat

Taikatavarat

Ei tavaroita.

Vaatteet

Ei tavaroita.

Kirjat

Ei tavaroita.

Huispausvälineet

Ei tavaroita.

Lemmikki

Ei lemmikkiä.

Opinnot

Valinnaisaineet Kerhot Tupapisteet Tarinat
Ei valinnaisaineita. Ei kerhoissa. 143 4/5

Arvosanat

Aine Läksyt Kokeet Keskiarvo
Loitsut      
Muodonmuutokset      
Suojautuminen pimeyden voimilta      
Taikajuomat 9    
Taikakausien historia      
Tähtitiede      
Yrttitieto      

Muut opintosuoritukset

Läksy Sauvankäytön alkeet (1. lk) Arvosana 10
Läksy Taikojen perusteet (1. lk) Arvosana 10
Läksy Velhoyhteiskunnan tuntemus (1. lk) Arvosana 10

Saavutukset

Liittynyt Tylypahkan oppilaaksi 22.11.2017.

Viestit

Tarinakirja

 [ Kirjoita ]

Nimi: Chance

09.03.2018 13:08
// Tosiaan kiitokset vielä tässä onnitteluista 100 tupapisteen rajan rikkomisesta. Ja en aio siirtyä vielä seuraavalle vuosiluokalle, onhan vasta Chancen toinen kouluviikko ja haluan hieman rakentaa pohjaa enemmän. Jälleen pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, en oo saanut hommattua kunnon kirjotusohjelmaa.

Osa 5. Viikkoa myöhemmin

Aika kului kuin lentäen. Hieman yli viikko sitten Chance oli saapunut Tylypahkan tiluksille. Ja nyt hän eli jo toista kouluviikkoaan. Viime viikolla piinannut koti-ikävä oli haihtunut pois ja sen tilalla oli jälleen aito innostus. Chance piti kuulokkeita päässään kaikesta huolimatta ja noudatti Wymanin antamia ohjeita – hän piti ystävänsä lähellään.Delight nauroi ja lohdutti poikaa aina kun tarvitsi. Mutta myös Chance oli läsnä Delightin elämässä. Koko kuluneen viikon poika oli toiminut kuin pesusieni – imenyt kaiken mahdollisen tiedon itseensä.

”Tule jo Delight!” Chance hihkaisi kulkiessaan Tylypahkan tiluksilla. Hän piti Delightiä hellästi kädestä vetäessään ystäväänsä kohden pihamaata, jossa lentämisen tunnit olivat. Chance oli rakastunut lentämiseen. Se kuulosti niin hienolta, vaikka luudan selkään hän ei ollut vielä menneillä kahdella tunnilla päässyt. Mutta tänään hän pääsisi. Eikä hän malttanut odottaa. Hän tiesi myös tapaavansa Rickien tunnilla ja hänen ylimielisen asenteensa, mutta Delight piti Korpinynsipojasta ystävänä. Ja Chance ei olisi tiennyt, mitä huispaaminen on, ellei Rickie olisi puuttunut keskusteluun. Joten osittain hän oli velkaa pojalle. Puuskupuh saapui lopulta pihamaalle, jossa oli jo useita Korpinkynnen ja Puuskupuhin oppilaita sekä harmaahiuksinen Matami Huiski.
”Olet ihan kuin pieni lapsi”, Delight naurahti heidän pysähtyessä oppilaslaumaan. Chance ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa säteilivät onnesta jo pelkästä ajatuksesta lentää ja lopulta poika laski kuulokkeet kaulalleen lepäämään. Hän halusi olla varma, että sisästäisi jokaisen matamin suusta tulevan sanan. Muilla tunneilla poika ei laskenut kuulokkeita korviltaan, mutta lentotunnit olivat poikkeus.

”On aika nousta luudille. Muistaako joku, miten se teoriassa tapahtuu?” matami Huiski esitti kysymyksen. Hän oli jakanut oppilaille koulun luudat käteen ja selittänyt vielä muutamia asioita, mutta nyt se oli tapahtumassa. Samassa Chancen käsi kohosi kohden taivasta silmät kiiltäen.
”Herra Hyme”.
Chance laski kätensä alas pienesti huokaisten. Hän olisi halunnut vastata esitettyyn kysymykseen eikä kuunnella Rickien puhetta.
”Luuta on maassa ja se täytyy ensin saada ilmaan. Usein huispaajat tekevät sen jo pukukopin puolella ja kävelevät lentovalmis luuta kädessään kentälle. Mutta kuitenkin. Käsi asetetaan luudan päälle ja ajatellaan sen lentämistä. Luuta nousee ilmaan käteen kiinni, ja se on merkki, että se lentää. Sen jälkeen luuta viedään jalkojen väliin ja pidetään koko ajan luudasta kiinni. Kun halutaan ilmaan asti, ponnistetaan jaloilla vauhtia”, poika vastasi ja matami nyökkäsi hyväksyvästi.
”Hienoa. Nyt on aika kokeilla käytännös. Haluan yhden näyttävän esimerkkiä tai ainakin yrittävän. Ja me ainoastaan nostamme luudat ilmaan, jotta voimme harjoitella myös laskeutumisen. Herra Hyme, kuinka laskeutuminen tapahtuu?” nainen puhui kuuluvalla ja selkeällä äänellä. Mutta nainen suosi Korpinkynnen oppilasta. Chance asetti lopulta kuulokkeet takaisin korvilleen ja se pilke hänen silmistään haihtui hiljalleen pois.
”Täytyy jälleen ajatella laskeutumista -”, mutta Chance ei kuunnellut. Hän sulkeutui omiin ajatuksiinsa.

Sen kerran, kun poika löysi jotakin, mikä häntä kiinnosti, hän ei saanut tehdä sitä. Rickie sai kaiken huomion vain sen takia, koska hänen sukulaisensa pelasi huispausta ja olihan se hienoa. Kyllä Chance itse toivoi tuntevansa huispaajan tai olevansa sukua sellaiselle. Koulussa hän oli aina vain potkinut palloa ja pelannut sitä muutaman vuoden. Huispaaminen oli kuitenkin vielä hienomman kuuloista. Oliko hän kateellinen? Hän ei halunnut olla kateellinen. Kateus oli pahasta, syntiä kuten jotkut sanoivat.

”Chance”, kuului hiljainen tytön ääni pojan viereltä. Chance ei reagoinut nimeensä. Hän vain tuijotti hiljaisena luudalle nousevaa Rickietä. Rickie oli saanut luutansa lentämään ja nyt hän nousi muutaman sentin ilmaan ja leijui paikoillaan. Chance vain katsoi hiljaisena, kateus sydämessään.
”Chance”, sama ääni kuului uudelleen, mutta poika ei reagoinut vieläkään. Lopulta Puuskupuhin kasvoille kohosi hymy. Hän ei aikonut kateuden tunteen pilata tätä hetkeä.
”Hyvin meni Rickie”, poika kommentoi Korpinkynnen palatessa riviin ja seuraavan oppilaan noustessa luutansa päälle. Chance saisi aikanaan yrittää lentämistä, hänen täytyi vain malttaa vielä pieni hetki. Kärsivällisyys. Sen hänen vanhempansa olivat opettaneet hänelle.
”Kiitos, mutta en tiedä että haluanko huispaajaksi, Jos ryhdyn huispaajaksi, minua verrattaisiin vain isoveljeeni”, sanat tulivat jälleen niin itsevarmoina pojan huulilta. Rickie oli itsevarma ja päättäväinen. Jotakin, jota Chance ei ollut. Jälleen Chancen silmät loistivat kilpaa auringon kanssa ja suupielet kääntyivät hymyyn. Hän arvosti kaiken tämän lisäksi Rickietä pojan taustojen takia ja itsevarmuuden takia. Poika osasi puhua ja tiesi mitä sanoi ja Rickie oli myös viisas ja tuo itserakas pintapuoli oli vain hänen tapansa ottaa omaa tilaa. Oliko tämä tunne nyt ihannoimista?
”Rickie, haluatko joku päivä viettää aikaa meidän molempien kanssa”, Chance kysyi lopulta. Hän ei menettäisi mitään, jos saisi uuden velhoystävän itselleen. Delightin katse oli ensin hyvin hämmästynyt, mutta varsin pian ruskeaverikön huulille muodostui aito hymy ja myös tyttö nyökkäsi. Rickie ei vastannut.
”Herra Chece, teidän vuoronne”, Matamin sanat keskeyttivät ensimmäisen vuoden opiskelijoiden juttelun ja Chance kulki lähemmäs matamia.

”Muistatko miten se tapahtuu?” Matami Huiski kysyi ja katsoi, kuinka poika nyökkäsi. Chance laski irti luudastaan, jota hän oli kantanut kädessään. Luuta jäi leijumaan paikoilleen aivan itsestään. Nuoren pojan hämmästys oli suuri, hän ei ollut tehnyt luudalle mitään ja silti se leijui paikoillaan, aivan kuin odottaisi pojan nousevan kyytiin. Chance kohotti siniset säihkyvät, hyvin hämmästyneet, silmänsä kohden matamia.
”Et kai ole kokeillut lentämistä ilman lupaa paikallasi?” sanat olivat hyvin toruvat ja poika pudisti päätään heti. Hän ei ollut tehnyt mitään, hän oli vain haavelluit ja odottanut omaa vuoroaan. Syyttävät sanat eivät tuntuneet hyvältä. Aivan kuin hän olisi tehnyt jotakin väärin, ja aivan kuin kaikki olisi ollut hänen vikansa.
”No, nouse luudallesi ja pysy muutaman sentin verran ilmassa”, Matami Huiski totesi hyvin tiukkana. Chance ei tiennyt uskalsiko hän. Entä jos hän tekisi jotakin väärin tietämättään? Lopulta poika otti kiinni luudasta ja asettautui istumaan sen päälle ohjeiden mukaan. Varovasti hän kosketti kenkänsä kärjillä maata vasten ja nousi hieman ilmaan.

Tunne oli uskomaton. Hän todella lensi, vaikka vain muutaman sentin verran. Hän oli iloinen ja ylpeä itsestään. Hän nautti tästä ja se tuntui hyvältä. Aivan kuin hän olisi aina tehnyt tätä.
”Loistava istuma-asento luudalla. Oletko varma, ettet ole ennen lentänyt?” vanha nainen oli selvästi hämmästynyt. Mutta Chance ei edes ollut tiennyt, että luudilla voisi lentää. Hän tunsi olevansa joku istuessaan luutansa päällä. Tätä hän oli odottanut, ja odottaminen oli kannattanut. Chance oli onnellinen. Oppilaiden huomiot ja katseet olivat kiinnittyneet häneen – häneen ja hänen lentämiseen luudalla, matamin kehuihin. Hän sai osakseen ihannointia muiden ensimmäisen vuoden opiskelijoiden puolesta, ja hän itse pystyi ihannoimaan myös muita. Chancen kasvoilla viihtyi hymy, leveä hymy. Ja pojan silmät säihkyivät onnesta, aivan kuin kirkas kesäaurinko olisi loistanut säteensä peilityynen veden pinnan päältä, siltä Chancen silmät näyttivät. Kirkkaan siniset ja onnesta säihkyvät silmät siirtyivät heidän opettajansa puoleen.
”Opettaja – tarkoitan – Matami Huiski, saanko kokeilla liikkua luudalla?” poika esitti kysymyksen takerreltuaan ensin kuinka kutsua opettajaa – matamia.
”Ei tänään herra Chece. Se on meidän ensi viikon tunnin aihe. Sinun on aika tulla alas luutasi selästä”, nainen selitti eikä enempää sanoja tarvittu. Chance suostui odottamaan, vaikka hän itse tahtoi lentää kilpaa lintujen kanssa.

Poika laski jalkansa maata vasten ja nousi luutansa selästä.
”Ja muistatko, kuinka luuta lopettaa lentämisen?” Matami Huiski esitti kysymyksen, mutta Chancen laskiessa irti luudasta, luuta vain romahti maata vasten. Chance tuijotti maassa lojuvaa luutaa hyvin hämillään. Hän ei ollut tehnyt mitään ja nyt luuta oli lentokyvytön vaikka hän ei ollut tehnyt mitään.
”Aivan kuin oikeat huispaajat!” Rickie huudahti ja osoitti Chancea. Chance avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki suunsa saamatta sanaakaan suustaan. Hän vain tuijotti luutaa maassa.Hän oli tehnyt kaiken tuon tietämättä miten. Aivan kuin joku olisi ohjannut hänen tekemisiään. Aivan kuin se olisi ollut kohtaloa. Chance pudisti päätään ja nosti luudan maasta.
”Voit palata riviin. Seuraana neiti Biheal”, matami Huiski jatkoi ja naisen ilmeestä huomasi, ettei tämä ollut normaalia.

Chance puristi luutaansa tiukasti kädessään palatessaan Rickien ja Delightin luokse. Hän ei sanonut sanaakaan. Monet kysymykset olivat vallanneet hänen päänsä. Kuinka hän oli tehnyt sen tietämättään ja oliko se huono merkki?
”Se oli uskomatonta Chance. En tiennyt, että olet noin taitava!” Delight hihkui ja varoittamatta antoi halauksen pojalle. Chance ei vastannut halaukseen, puristi vain luutaa kädessään peläten sen lentävän pois.
”Mä oon tavannut huispaajia ja ne pystyy tohon mitä sä teet, kun ne on harjoitellut niin paljon. Mutta sä oot jästisyntyinen ja kosket ekaa kertaa luutaan”, Rickien äänensävy oli muuttunut. Se ei ollut enää ylimielinen eikä itsekäs. Ja tuo katse, miten poika katsoi häntä. Rickien silmät olivat suuret ja ne loistivat pojan katsoessa Chancea, nuorta Puuskupuhin oppilasta. Tuossa Korpinkynnen katseessa oli ihannointia ja sitä oli paljon. Rickien asenne, käytös, koko olemus oli muuttunut muutaman lyhyen, mutta hyvin pitkältä tuntuneen minuutin aikana.
”Ja jos siis se vaan sopii, niin kyllä. Voin olla myös sun kanssa ihan mieluusti”, Rickie töksäytti sanat suustaan. Chance nyökkäsi vain tyytyväisenä vieden katseensa Delightin puoleen. Delight ei sanonut enempää, hymyili vain huulien väliin muodostuessa pienen raon. Chance piti tuosta hymystä, se oli aito ja paljasti tytön vaaleat hampaat.
”Tuntimme oli siinä. Me jatkamme torstaina teorian parissa”, Matami Huiski ilmoitti lopulta. Nälkäiset ja innokkaat oppilaat lähtivät kulkemaan kohden luutavarastoa palauttaakseen luudat.

”Jos Chance käsittelet palloja yhtä hyvin kuin käsittelet luutaa, susta tulee ihan mahtava huispaaja!”, Rickie hihkui heidän palautettua luudat varastoon. Luudat olivat siellä nätissä rivissä. Chance ei rikkonut sääntöjä, mutta hänen teki mieli lentää edelleen. Hänen täytyi vain malttaa mielensä.
”No, en mä nyt ihan niin ihmeellinen ollut”, Chance vähätteli tekemistään. Hän ei halunnut ottaa kehuja vastaan, sillä hän ei tiennyt mitä hän oli tehnyt.
”Voisit ihan hyvin pyrkiä ensi vuonna huispausjoukkueeseen”, Delight kertoi oman mielipiteensä rauhallisella ja harmonisella äänellään. Delight oli Chancen mielestä kuvankaunis, aina yhtä lohduttava ja iloinen, aivan kuten Merida. Chance oli saanut kaksi ystäväänsä, päässyt lentämään ja saanut kehuja toiminnastaan. Vaikka hän kaipasi kotiin, hän ei halunnut lähteä.
Ja nyt Chance tunsi kuuluvansa Tylypahkaan.

Nimi: Chance

27.02.2018 13:31
// ja heti alkuun pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, mulla on ton tekstinkäsittelyohjelman kanssa ongelmia mutta asian pitäs korjaantua muutaman viikon sisällä.

Osa 4. Koti-ikävä

Yö vaihtui aamuksi. Chance heräili hiljalleen vuoteestaan. Silmät punoittivat hieman viime iltaisista ja öisistä kyyneleistä koti-ikävän vuoksi. Häntä ei huvittanut ollenkaan nousta sängystä ja lähteä tunneilla, mutta Chance nousi seisomaan. Hän oli nukkunut koulupuku yllään ja kuulokkeet korvillaan. Nuori poika korjasi vain koulupukunsa ja kuulokkeensa asentoa ja lähti astelemaan Suurta Salia kohden. Hän ei aikonut antaa koti-ikävän lannistaa tätä suurta ja alkavaa seikkailua, mutta hän halusi puhua jonkun kanssa asiasta. Poika ei luonut katseita muihin oppilaisiin matkalla aamupalalle oppilasmassan mukana. Hän sulki oppilaiden äänet ulkopuolelle kuulokkeidensa avulla, jotka toivat hänelle edes pienen turvan.

Delight istui jo aamupalalla. Tyttö oli jälleen iloinen ja energinen ja hymy viihtyi tummaverikön kasvoilla. Chance veti syvään henkeä ja istuutui tällä hetkellä ainoan ystävänsä viereen.
”Hei Chance!” tyttö tervehti välittömästi. Vaikka kuulokkeet vaimensivat tytön tervehdyksen hyvin, pystyi poika lukemaan sanat tytön huulilta. Poika laski kuulokkeet kaulallensa ja kohdisti katseensa Delightin puoleen.
”Delight..”, poika aloitti varovasti ja pyöritti lusikkaa kaakaomukissa. Tytön huomio kiinnittyi uudemman kerran ystävänsä puoleen hyvin kysyvänä.
”Etkö sä kaipaa kotiin?” poika esitti kysymyksen varoen, aivan kuin hän olisi voinut kysymyksellään rikkoa kaiken. Kysymys sai Delightin hämmästyneeksi. Laskeutui hiljaisuus, kun he kaksi vain tuijottivat toisiaan tietämättä mitä sanoa. Mutta lopulta Delight nyökkäsi.
”Itkin monta päivää, kun sain kirjeen Tylypahkaan. Itkin sekä onnesta että surusta, koska tiesin joutuvani eroon perheestäni. Mutta en tiedä, en ole ehtinyt kokemaan vielä täällä ollessani ikävää”, Delight vastasi lopulta ja palautti hymyn kasvoilleen – hymyn, joka paljasti hieman tytön hampaita.
”Ai.. no..”, Chance jäi mutisemaan ja siirsi katseensa kaakaomukinsa puoleen. Hän ei ollut koskenutkaan siihen.
”Sulla on koti-ikävä eikö ookin? Et taida yleensä olla poissa kotoa”, tyttö oli läsnä tilanteessa aidosta ja hän ymmärsi. Chancen poskille vierähti muutama kyynel, mutta hän kohotti katseensa hymyyillen tytön puoleen.
”Muistutat isosiskoani hieman”, vaaleahiuksinen totesi siihen ja jälleen Merida nousi pojan mieleen. Meridan kanssa hän istui aina aamupalalla ja he pystyivät juttelemaan aivan kaikesta keskenään.
”Älä huoli. Aika täällä menee todella nopeasti. Ennen kuin huomaatkaan on ensimmäisen lomasi aika ja pääset kotiin perheesi luokse. Ja tule, nyt pääset tapaamaan Korpinkynnet ja tutustumaan taikajuomiin”, Delightin ääni oli rauhoittava ja lempeä. Samassa Delight palautti Chancen todellisuuteen, kun tyttö otti ystäväänsä kädestä kiinni ja lähti viemään kohden taikajuomien luokkaa. Chance henkäisi pienesti. Hän kaipasi yhä kotiin.
”Ja voit aina jutella valvojaoppilaidemme kanssa. Uskon että Wyman ymmärtää sinua kun hänkin on jästi kuten sinä”, Delight totesi Suuren Salin jäädessä heidän selkänsä taakse.

Luokan edessä seisoi jo heidän professorinsa, professori Horatius Kuhnusarvio. Mies oli keskipituista miestä lyhyempi ja suhteellisen lihava mies. Miehen hiusraja oli vetäytynyt ja hiukset olivat harmaat, kasvot ryppyiset mutta mies jaksoi hymyillä. Hänellä oli yllään ruudullinen puku ruskeassa sävyssä sekä ruskea liivi, jonka alla oli vielä valkoinen kauluspaita ja kaulassa oli niinikään ruskea rusetti. Mutta mies seisoi selkä suorana luokan edessä ja katsoi kun oppilaat valuivat luokkaan. Delight ja Chance eilispäivän tapaan istuutuivat vierekkäin, suhteellisen keskelle luokkaa.
”Tervetuloa oppilaat, Korpinkynnet ja Puuskupuhit. Tänään me käymme vain läpi teorioita, kuten aika pitkälti ensimmäiset kuukaudet. Osaisiko joku kertoa jotakin taikajuomista?” professori puhui ja tuntui mittailevan oppilaita katseellaan. Samassa käsi nousi pystyyn Chancen edessä. Pojalla oli hiustyylinä siili ja sen sävy oli hennon ruskea. Myös Delightin käsi nousi pystyyn.
”Sinä siilipäinen poika. Nimesi?” professori päätti lopulta esiin nousseista käsistä.
”Rickie Hyde, Korpinkynsi”, poika vastasi ensin nimellään ja lopulta professori antoi pojalle luvan vastata kysymykseen. Chance yritti imeä eilispäivän tavoin jokaisen tiedon jyvän itseensä, mutta hän ei voinut ajatella kotiaan. Rickie muistutti ulkonäöltään yhtä Meridan ystävistä. Chance pudisti pienesti päätään ajatuksileen, hän ei halunnut ajatella kotia, ei nyt.
”Ja taikajuomat kehittyvät siis jatkuvasti, kun niitä kehitellään aina vain uusia. Sen vuoksi minä pidän jo nyt taikajuomista”, Rickien vastaus oli mennyt kokonaan ohitse Chancelta, hän vain sisäisti viimeiset lauseeet. Chance kääntui Deligjtin puoleen kuiskatakseen kysymyksen toisen korvaan.
”Mitä se vastas. En kuunnellut”, puuskupuh myönsi ja Delight naurahti pienesti. Tyttö avasi Chancen kirjan ensimmäiisltä sivuilta ja osoitti sormellaan.
”Se luki suoraan kirjasta”, Delight totesi eikä häpäillyt puhua normaalilla äänellä luokassa.
”Nyt ei kyllä pidä paikkaansa. Mä tiedän asiat jo ennestään, kun mun isä työskentelee liemien kanssa”, Rickie oli kääntänyt katseensa takanaan istuvan kaksikon puoleen ja esittänyt oman kantansa asiaan. Rickiellä oli lapsenomaiset kasvot ja tummansiniset pyöreät silmät. Edestä katsottuna poika ei muistuttanut yhtään Meridan ystävää – päinvastoin. Meridan ystävä näytti ikäistään vanhemmalta ja niin kypsältä, mutta entä Rickie? Rickie muistutti edelleen pientä lasta ja se sai Chancen itsensä naurahtamaan pienesti.
”Ja pyydän hiljaisuutta!” professori Kuhnusarvio korotti ääntään, jolloin oppilaiden huomio palautui takaisin professoriin, niin ikään Chancen ja hänen ystävänsä.

Kaksi tuntia suorastaan mateli professorin puhuessa taikajuomien historista ja ties mistä muusta. Chance oli tunnin aikana päätynyt takaisin pesusieni tilaan ja hän oli imenyt jokaisen sanan sisäänsä.
”Ja aikamme on tältä päivältä lopussa. Näemme taas no, milloin näemmäkään”, professorin pöytä oli täynnä papereita ja kirjoja eikä ollut yllätys, ettei hän ollut perillä lukujärjestyksestä. Chance nousi seisomaan ensimmäisten joukossa ja lähti suuntaamaan käytävälle.
”Te kaksi”, ääni kuului Rickielle. Rickien puhetapa oli hieman ylimielinen, mutta hän puhui matalalla äänellä, joka ei sopinut hänen lapsenomaiseen ulkomuotoonsa.
”Niin?” Delight kysyi. Chance ei halunnut puhua Rickien kanssa, joten hän asetti kuulokkeet korvilleen. Chance halusi vain löytää Wymanin ja lounasaika oli paras mahdollinen hetki.
”Oli aika töykeetä epäillä mun tietoja ja taitoja. Toki mä ymmärrän - ”, enempää Chance ei kuunnellut. Hän ei jäänyt odottamaan Delightiä ja Rickietä, sillä lounas oli lyhyt aika etsiä varmasti kiireinen Wyman.

Suuressa Salissa oli jo ruuhkaa, kun oppilaat olivat vallanneet sen. Hän halusi vain löytää Wymanin, ei syödä. Kuin tilauksesta, Wyman asteli Suuresta Salista nauraen muutaman miespuolisen ystävänsä kanssa.
”Wyman”, Chance totesi heti, kun poika tuli häntä lähelle. Wyman pysähtyi ja siirsi katseensa ensimmäisen vuoden oppilaan puoleen ja sen jälkeen katsahti ystäviinsä.
”Menkää eeltä, mä tuun perässä”, poika huikkasi ystävilleen ja ohjasi sen jälkeen Chancen syrjemmälle oviaukosta. Chance laski vihdoin kuulokkeet kaulalle voidakseen jutella paremmin valvojaoppilaan kanssa.
”Mulla on koti-ikävä”, poika sanoi empimättä ja siirsi anovan katseensa pojan puoleen. Chance oli surullinen ja hän ikävöi kotiin, eikä hän tiennyt mitä hän olisi tehnyt.
”Tiedän miltä sinusta tuntuu. Minusta tuntui aivan samalta ensimmäisen viikkoni aikana. Muistutat kovasti minua, luukunottamatta kuulokkeita. On varmasti vaikeaa tulla jästinä – henkilönä, joka ei tiedä olemassa olevasta taikuudesta, mutta uskon että sopeudut aivan kuten minä. Minäkin olen jästisyntyinen kuten sinä ja olen saavuttanut jo paljon. Kuulun Puuskupuhin huispausjoukkueeseen ja olen valvojaoppilas. Ensimmäiset viikot olivat minulle vaikeat, mutta sinä olet saanut ystävänä. Ystävien avulla minäkin selvisin ja sen lisäksi kirjoitin useasti kotiin”, Wyman selitti paljon asioita. Chance tuijotti silmät suurina Wymanin ruskeita silmiä.
”Missä ystäväsi nyt on?” valvojaoppilas esitti seuraavan kysymyksen.
”Se jäi juttelemaan jonkun Korpinkynnen kanssa. Mutta Delight muistuttaa siskoani”, Chance totesi ja huokaisi pienesti.
”Mutta se on juuri hyvä asia. Ihmiset löytävät ympärilleen juuri sellaiset ihmiset, kuin he haluavat löytää. Ja sinä etsit ihmisiä, jotka muistuttavat sinua kodista, jotta tuntisit olosi kotoisammaksi. Voit aina etsiä minut ja jutella lisää, mutta minua odotetaan huispauskentällä jo”, Wyman loi kasvoilleen lohduttavan hymyn.

Chancesta tuntui oudolta, että joku ymmärsi häntä noinkin hyvin. Ja poika pystyi samaistumaan valvojaoppilaan sanoihin. Hän todella halusi kuulua joukkoon ja hän halusi, että koulu muistuttaisi häntä kodista. Chance ei vain ymmärtänyt, että kuinka hänellä oli käynyt niin hyvä tuuri, että hän oli tavannut Delightin, siskonsa kaltaisen ihmisen. Ja Wyman oli oikeassa, hän voisi aina kirjoittaa kotiin ja sitä kautta jutella perheensä kanssa ja olla kuin he olisivat tässä aivan hänen lähellään. Delight oli sanonut, että lomilla hän pääsisi kotiin perheensä luokse ja sen hän aikoisi tehdä. Poika aikoisi lähteä kotiin heti kun hän pääsisi näkemään perhettään ja aika todella kului nopeasti. Chancen kasvoille kohosi pieni hymy ja hän sulki muut äänet ympäriltään asettamalla kuulokkeet päähänsä. Mutta mitä oli huispaaminen, mistä oli Wyman puhunut?

Aika todella kului nopeasti. Delight oli jossakin vaiheessa tullut hänen luokseen ja jälleen vienyt mukanaan seuraavalle tunnille ja sieltä seuraavalle. Nyt Chance seisoi ulkona viileässä syysilmassa. Matami Huiski kulki oppilasrivien edessä. Hänellä oli yllään musta kaapu ja sen alla tumma vaatetus, joka muistutti hieman koulupukua. Matamin silmät olivat pienet, hieman viirumaiset ja hiukset olivat sekaisin harmaassa värissä. Chancesta alkoi tuntua, että jokaisen opettajan hiukset olivat harmaat.
”Tervetuloa tänne lentämisen tunneille arvon Korpinkynnet ja Puuskupuhit. Olen Matami Huiski. Lentäminen tapahtuu luudilla, mutta ei tänään. Ja kaikista parhaimmista lentäjistä tule lopulta huispaajia”, Matami puhui. Jälleen se outo sana. Huispaaminen. Chance kumartui jälleen Delight puoleen.
”Mitä on huispaaminen?”
”Huispaaminen on erittäin tunnettu urheilulaji velhomaailmassa. Siinä lennetään luudilla ovaalin muotoisella kentällä. Kummassakin joukkueessa on seitsemän pelajaaja ja tarkoituksena on tehdä maaleja kaadolla. Ja peli päättyy, kun sieppaaja nappaa siepin”, ääni ei ollut Delightin. Se oli malata ja ylimielinen ja kuului Korpinkynnen Rickielle.
”Arvon herra Hyme. Vaikka isoveljesi on Impoon Ampiaisten sieppaaja, toivoisin silti että kuuntelet opetusta”, Matami Huiski keskeytti juttelun ja siirsi katseensa Rickien puoleen. Chance kohotti oman kätensä pystyy. Matami nyökkäsi Chacen puoleen.
”Mutta mitä on huispaaminen?” Puuskupuh esitti saman kysymyksen uudemman kerran. Ja niin Matami alkoi selittämään huispaamisesta ja sen monimuotoisuudesta ja historiasta. Ja Chance unohti kaiken muun. Hän kuunteli korvat tarkkana ja silmät pyöreinä puheita huispauksesta. Hän halusi oppia kaiken eikä hän enää ollut vihainen Rickien väliintulolle. Ehkä hän saisi Rickiestä joku päivä ystävän itselleen. Ehkä.

Vastaus:

Ihanaa että jaksat tykittää näitä tarinoita näin aktiivisesti! Oletkin jo kohta kirjoittanut viisi tarinaa, joka on vähimmäisraja seuraavalle vuosiluokalle siirtymisessä, mutta saat toki jatkaa kirjoittelua ensimmäisellä luokalla vielä niin pitkään kuin haluat. Onnittelut myös sadan kerätyn tupapisteen rajan rikkomisesta. ;)

Tämä tarina on taas tunnelmaltaan jotenkin niin hellyttävä ja ihana. Käsittelet tekstissä hyvin Chancen, pienen yksitoistavuotiaan pojan, koti-ikävää. Olen myös iloinen kehityksestä mitä tässä tarinassa tapahtui – vaikka tarinan alku on hieman surullinen ja Chance vain haluaa kipeästi takaisin kotiin ja kaikki muistuttaa häntä kodista, pääsee poika ikävästään pikkuhiljaa ohi ja näkee pian asian valoisan puolen. Delight on kyllä ihan paras ystävä mitä poika voi toivoa, ja valvojaoppilas Wymankin on niin mukava ihminen! Hyvä Puuskupuh! :D Mukavaa vaihtelua tarinaan tuo konflikti tämän uuden hahmon, Rickyn kanssa, ja olet mielestäni kuvannut hänet hyvin. Eikä tarinastasi hauskuuttakaan puutu; repesin papereihinsa hukkuvalle professori Kuhnusarviolle, sekä Chancen huomiolle siitä, että kaikkien opettajien hiukset ovat harmaat. :D

Ja oih, Chancen lentotunnit alkoivat! Pidän siitä, että tuot esille pojan jästisyntyisyyden – kuten nytkään hän ei tiennyt mitä ihmettä huispaus oikein on. Hän vaikutti siitä hyvin kiinnostuneelta – liekö poika liittyy myöhemmin tupansa huispausjoukkueeseen, aika näyttää… Kuten myös sen, tuleeko Rickiestä Chancen uusi ystävä!

Annan sinulle tästä tarinasta 19 kaljuunaa, 2 sirppiä ja 16 sulmua, sekä 15 tupapistettä.

Nimi: Chance

16.02.2018 20:00
Koulukirjaostoksilla:

Itiö, Phyllida: Tuhat taikayrttiä ja -sientä
Jaaritellen, Adalbert: Taikojen perusteet
Kanahaukka, Miranda: Loitsujen käsikirja I
Kytkin, Emeric: Muodonmuutokset aloittelijoille
Mittalasis, Arsenius: Taikaliemet ja -juomat

= 29 ka.

Vastaus:

Lisäilty!

Nimi: Ouji Mon

14.02.2018 08:21
Sininen salaisuus

Hiljainen hämärän hetki,
odotus käy äänetön,
päättyvä on päivän retki,
yö verhoovi metsikön.

Silloin ma korvaasi kuiskaan,
sinisen salaisuuden,
tahdoin sinut kuulemaan,
yhden kauniin totuuden.

Ystävyys syvä tärkeää,
rakennetuksi saada on,
ystävä auttaa, ymmärtää,
yksin olet vain onneton.

Hyvää ystävänpäivää, Chance!
Terveisin: Ouji Mon

Nimi: Braelyn Poe
Kotisivut: http://tylypahka.w2.fi/

11.02.2018 12:20
Pöllöpostia ☞ Merkintä tupapisteistä

Olet ansainnut avuliailla vastauksillasi koulun vieraskirjassa ja chatissa 10 tupapistettä Puuskupuhille.

Nimi: Chance

17.01.2018 12:49
Osa 3. Ensimmäinen koulupäivä

Ensimmäinen viikonloppu Tylypahkassa oli sujunut kuunnellessa tuvan oleskelutilassa vanhempien oppilaiden juttuja ja tarinoita kesästä sekä valvojaoppilaiden kertoessa lisää koulusta. Viikonloppu oli ollut ja mennyt, ja Chance oli vain katsellut ympärilleen silmät pyöreinä. Kaikki oli niin uutta ja outoa. He olivat saapuneet perjantaina ensimmäinen syyskuuta myöhään illalla. Viikonloppuna ei tapojen mukaan ollut tunteja vaan vapaata. Ensimmäisen vuoden opiskelijat olivat kukin enemmän hämillään tästä kaikesta ja Chance kaipasi jo nyt kotiin perheensä luokse. Hän olisi ihan hyvin viihtynyt vanhassa koulussaan lähellä siskoaan ja hän olisi aina voinut koulun jälkeen mennä isänsä kioskiin auttamaan. Mutta nyt hän oli uuden edessä, uuden ja jännittävän.

Mutta nyt oli maanantai. Ensimmäinen virallinen koulupäivä. Chance laittoi kuulokkeet päähänsä, ja varmisti, että hän oli muistanut pukea koulupuvun ylleen. Pojalla oli mustat suorat housut sekä valkoinen kauluspaita napitettuna kiinni. Chance laittoi keltaisen solmion kaulaansa ja katsahti muita poikia huoneessa. He pukivat jo neuletta ylleen innokkaina ja täynnä energiaa. Chance nosti oman harmaan neuleensa ja puki sen päälleen ja viimeisteli asun mustalla kaavullansa. Poika laittoi mustat kengät jalkoihinsa, sauvan kaapunsa taskuun ja varmisti, että hänellä oli kaikki tarvittava mukana päivän ensimmäisille tunneille, ennen lounasta. Hän nappasi kirjat kainaloonsa ja lähti muiden ensimmäisen vuoden oppilaiden mukana aamupalalle ja sieltä kohden professori Lipetitin luokkaa. Hänellä olisi kolme tuntia putkeen professori Lipetitin tunteja, ensin tunti taikojen perusteita ja sen jälkeen kaksoistunti sauvankäytön alkeita. Lounaan jälkeen hän siirtyisi velhoyhteiskunnan tuntemuksen tunnille ja sieltä muodonmuutoksien kaksoistunnille. Loppuilta olisikin vapaata. Chancea jännitti. Ensimmäinen koulupäivä oli aina jännittävä, mutta nyt hänellä oli kokonaan uusi ympäristö, uudet ihmiset ja uudet oppiaineet ympärillään.

Suuri Sali siinsi pojan silmien edessä, kun hän astui aamupalalle ja kulki omaan tupapöytäänsä muiden Puuskupuhien seuraan. Tämä oli jo tuttua hänelle viikonlopun osalta, kun oli vain saanut olla, mutta nyt hänellä olisi ensimmäiset tunnit. Chance otti muutaman rapean paahtoleivän ja voiteli sen pinnan, laittoi molemmille leiville siivun kinkkua sekä pari viipaletta juustoa, muutaman kurkkuviipaleen ja tomaatin. Leipä oli rapeaa ja se rouskui hänen haukatessa lämpimästä leivästä palan. Hän oli uppoutunut omiin maailmoihin syödessään, kunnes kopautus hänen olkapäähänsä sai vaaleahiuksisen pojan siirtämään katseensa oikealle puolelleen. Hänen vieressään istui punertavat, kerroksittain leikatut hiukset aukinaisia nuori tyttö. Hänen ihonsa oli päivettynyt, siinä oli kaunis ruskean sävy luonnollisena. Hänen kasvonsa olivat sirot ja siniharmaat silmät näyttivät loistavan hymystä. Huulet olivat pienesti raollaan ja pieni hämmennys oli neidon kasvoilla. Chance oli nähnyt tytön aikasemminkin, perjantaina muiden ensimmäisen vuoden opiskelijoiden joukossa.

Mutta tyttö ei näyttänyt eksyneeltä kuten Chance eikä tyttö syönyt mitään, koputteli vain välillä Chancen olkapäähän varmistaakseen, että hän varmasti istui siinä. Chance tuijotti silmät pyöreinä hänen olkapäätä koputtavaa tyttöä tietämättä mitä olisi tilanteessa sanonut tai tehnyt. Poika vain haukkasi uuden palan leivästään.
”Hei”, tyttö sanoi ja yritti saada vaaleahiuksisen Chance huomion kokonaan itselleen, vaikka niin tyttö oli jo tehnyt.
”Hei”, poika vastasi takaisin. Kuulokkeet pysyivät visusti hänen päässään, mutta leivän Chance laski lautaselle pöydällä.
”Mitkä noi on sun päässä?” tyttö kysyi.
”Kuulokkeet.”
”Mitä niillä tehdään?”
”Kuunnellaan musiikkia”, Chance vastasi rauhallisesti. Tyttö ei selvästi ollut ennen nähnyt vastaavia, sillä Chancen uuden tuttavuuden pää kallistui hieman ja silmät muuttuivat niin ikään hämmästyneiksi.
”Kuinka ne toimivat? Toimivatko ne taikuudella?” tyttö uteli hieman lisää.
”Eivät ne toimi ollenkaan, ne ovat vain asuste.”
”Oh, käyttävätkö kaikki jästit tuollaisia asusteita?” tytön kysymyksistä ei tuntunut tulevan loppua, mutta Chancen oma katse muuttui vuorostaan hämmästyneeksi.
”Jästit?”
”Jästit ovat velhomaailmassa käytetty nimitys ihmisistä, joilla ei ole taikavoimia”, tyttö selitti rauhallisesti ja kohautti olkiaan pienesti. Hänelle kaikki oli niin selvää, toisin kuin Chancelle itselleen.
”Eivät, yleensä he kuuntelevat näistä musiikkia eivätkä pidä muuten vain, niin kuin minä”, poika palasi tytön aiempaan kysymykseen kuulokkeisiin liittyen, ohittaen suuremmin jästiasiat.
”Mutta miten? Juuri sanoit, etteivät ne toimi”, tyttö intti asiaa. Chance huokaisi pienesti ja laski kuulokkeet kaulalleen lepäämään.
”Nämä minun eivät toimi. Minun pitäisi liittää ne johdolla puhelimeen ja puhelimesta soittaa musiikkia. Mutta minä en tee niin, en välitä musiikista. Muut ihmiset – ”, Chance ei yksinkertaisesti vain osannut sanoa ihmisiä jästeiksi muiden Tylypahkan oppilaiden tavoin, ” – kuuntelevat musiikkia. He laittavat johdot kiinni ja puhelimesta tai muista musiikkilaitteista musiikkia soimaan. Sitten vain he voivat kuulla musiikin, kun pistävät kuulokkeet korville.”
”Mutta emme me saa käyttää elektroniikkaa, emme etenkään puhelimia”, tyttö oli selvästi hämmentynyt.
”En minä käytäkään, käytän vain näitä asusteena”, poika sanoi vastauksen ja asetti kuulokkeet takaisin korvilleen.
”Tulet saamaan vielä paljon huomiota noiden takia. Sinut leimataan automaattisesti jästisyntyiseksi”, punertavahiuksinen selitti puolestaan.
”Jästisyntyinen? Ja en tahdo huomiota, tahdon että muilla on hyvä olla”, Chance ohitti itselleen vieraan sanan jälleen pienellä olankohautuksella.
”Olen Delight Thorpe, ykkösluokkalainen, aivan kuten sinäkin”, tyttö esittäytyi viimein ja näin Chance sai kasvoille nimen.
”Olen Chance Chece ja en halua myöhästyä tunnilta”, Checen nuorimmainen vastasi, nousi ylös pöydästä ottaen kirjat mukaansa ja poistui Suuresta Salista. Mutta hän ei poistunut yksin.

Chance kulki kaapu hulmuten eteenpäin koulun käytävillä ja pysähtyi lopulta paikoilleen.
”Eksyitkö?” Delight kysyi hymyillen. Hän oli painanut omat koulukirjansa rintaansa vasten. Tyttö hymyili pienesti ja hymyillessä hänen huulien väliin jäi pieni rako, joka paljasti tytön vaaleat hampaat.
”Eksyin. Tämä koulu on valtava enkä löydä professori Lipetitin luokkaan”, poika vastasi rehellisesti.
”Mä tiedän missä se on. Oon itsekin menossa sinne, seuraa mua”, Delight totesi takaisin ja viittoi ikätoveriaan seuraamaan. Empimättä nuori Puuskupuhin oppilas lähti seuraamaan uutta tuttavaansa kohden professori Lipetitin luokkaa. Se, että Delight jutteli hänelle, tuntui niin hienolta, hän aikoisi pitää uudesta tuttavastaan kiinni ja ystävystyä hänen kanssaan. Mutta muuten opiskelu oli pelottavaa, koko koulu oli aivan valtava ja kammottava sokkelomainen ja Chancen oli myönnettävä itselleen, että hän pelkäsi eksyvänsä kouluun. Ja saisiko hän oikeasti huomiota kuulokkeidensa takia? Hän ei pitänyt huomiosta, mutta Chance ei aikonut riisua kuulokkeitaan, ainoaa turvaansa, tässä vieraassa paikassa.
”Jos ihmiset ovat jästejä, niin mitä ne jästisyntyiset sitten ovat?” Chance uteli matkalla. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt ja hän tiesi, että hänen oli tiedettävä kaikki mahdollinen tästä koulusta ja taikamaailmasta. Poika aikoi imeä kaiken tiedon itseensä niin kuin pesusieni imi veden itseensä.
”Jästisyntyiset ovat jästien lapsia. Jos vain toinen vanhemmista on jästi, silloin lapsi on puoliverinen. Jos molemmat vanhemmat ovat velhoja, on lapsi puhdasverinen. Hyvin yksinkertaista”, neito selitti. Tytön suusta tuli paljon uusia termejä hänelle itselleen ja hänellä menisi vielä pitkään oppia kaikki tämä.
”Okei. Sitten minä kait olen jästisyntyinen. Entä mikä sinä olet noista?”
”Olen puhdasverinen. Molemmat heistä ovat töissä pöllöpostitoimistossa”, Delight selitti ja lopulta hidasti vauhtiaan.
”Tuossa on meidän luokkamme.”

Luokan edessä oli tungosta, kun ensimmäisen vuoden opiskelijat yrittivät päästä sisälle luokkaan. Hitaasti oppilasmassa valui luokkaan, täyteen Puuskupuhin opiskelijoita. Delight istuutui alas yhden pulpettiparin ääreen ja Chance hänen viereensä hymyillen. Hän tunsi löytäneensä itselleen ensimmäisen ystävänsä. Ystävän, joka oli hänen kaltaisensa ja joka ymmärsi häntä, aivan kuten Puuskupuhien kuului. Kotona pojalla ei ollut juuri ystäviä, hän oli käyttänyt valtaosan ajastaan isänsä kioskissa ja hänen paras kaverinsa oli juuri hänen oma isänsä. Mutta nyt hänellä oli omanikäinen ystävänsä, ainakin niin hän halusi uskoa eikä hän aikonut puhkaista kuplaa tuosta ajatusmaailmasta.
”Deligth, oletko ystäväni?” sanat tulivat hiljaisina ja arkana vaaleaverikön huulilta. Delight naurahti pienesti heleällä naurullaan ja tyttö nyökkäsi.
”Tietenkin hupsu. Katso, tuolta tulee professori”, Delight käänsi katseensa luokan eteen, kun ovesta astui sisälle heidän professorinsa. Näin ollen myös Chancen katse kääntyi luokan oven suuntaan.

Luokkaan käveli pieni, hyvin lyhyt mies mustassa frakkipuvussa. Miehellä oli erittäin suuret kengät, joista Chancelle tuli mieleen pelle ihan vain kenkien koon puolesta. Housut olivat liituraidalliset ja hänellä oli valkoinen kauluspaita ja musta rusetti. Mies korjasi pyöreiden silmälasien asentoa kasvoillaan ja sipaisi sen jälkeen ruskeita, tuuheita viiksiään nenän alla. Hiukset miehellä olviat myös ruskeat ja hiusraja oli vetäytynyt. Mies kulki työpöydän ääreen kadoten hetkeksi kokonaan näkyvistä, kunnes ilmestyi esillle yläkropasta alkaen.
”Olen professori Filius Lipetit. Opetan loitsuja myöhemmille vuosikursseille, mutta teille opetan sauvankäytön alkeita sekä taikojen perusteita. Toimin myös Korpinkynsien tuvanjohtajana, mutta aloitetaan”, mies puhui edestä päin ja hänen katseensa kiersi oppilaissa. Mies oli vienyt puhuessaan kätensä yhteen ja oppilaiden keskuuteen oli laskeutunut syvä hiljaisuus. Jokainen heistä kuunteli professoria ja sitä, mitä hänellä oli sanottavana. Jokainen oppilas oli hiljentynyt täysin mikä oli suorastaan taianomaista. Chanccen aikaisemmassa koulussa niin ei ollut koskaan käynyt.
”Avatkaa kirjanne sivulta neljä, niin aloitamme”, professori jatkoi puhettaan. Ainoa ääni, mikä oppilaiden joukosta kuului, oli kirjojen kolina pöytää vasten ja sivujen kahina oppilaiden etsiessä oikeaa sivua.

Minuutit kuluivat, tunnit vierivät ja päivä kääntyi iltaan. Koko päivän Chance oli toiminut pesusienien lailla ja imenyt kaiken irtoavan tiedon itseensä ja painanut mieleensä. Hän oli kulkenut Delightin seurassa tunnilta toiselta, ruoalta toiselle ja nyt he kulkivat yhdessä tupaansa kohden viimeisimmän tunnin jälkeen.
”No, mitä pidit päivästä?” Delight kysyi matkalla kellarikerroksiin keittiötä kohden.
”Oli se aika mielenkiintoista, niin paljon uutta ja jännittävää. Ja oli se hieman pelottavaa tavata myös muiden tupien oppilaita ja olla heidän kanssaan samoilla tunneilla”, Chance avasi ensimmäisen päivänsä tuntemuksia tytölle, joka nyökkäsi.
”Totu siihen, sillä tulet olemaan yllättävän monella tunnilla heidän kanssaan”, Delight oli niin viisas ja ymmärtäväinen. Chance pystyi kuvitteleen Delightin myös edustamassa Korpinkynnen viisaita oppilaita, aivan kuten hänen siskonsa. Delightissa oli jotakin hyvin samaa kuin Meridassa ja se sai pojan kaipaamaan jälleen kotiin. Molemmilla – sekä Delightillä että Meridalla – oli punertavan ruskeat hiukset suorina ja molemmat olivat niin iloisia ihmisiä. Ehkä juuri sen takia Chance oli viihtynyt ensimmäisen päivän niin hyvin Delightin seurassa.
”Menen tekemään läksyt, nähdään taas huomenna”, Chance sanoi astuessaan sisälle tupaan oppilasmassan mukana ja poika katosi omaan makuusaliinsa.

Hän heittäytyi heti ensimmäisenä sängylleen ja painoi kasvonsa tyynyä vasten. Poika itki hiljaa, nyyhkytti tyynyä vasten ja peitti muut äänet ympäriltään kuulokkeidensa avulla. Hän kaipasi kotiin entistä enemmän siskona luokse ja Delight muistutti hyvin paljon hänen isosiskoaan. Chance ei sitä sanonut ääneen, mutta koti-ikävä oli jo ottanut hänestä vallan ja se pelotti häntä. Poika halusi vain kotiin perheensä luokse ja heidän halaukseensa. Koskaan hän ei ollut näin pitkään poissa kotonta, ei edes yhtä yötä ja nyt hän oli ollut erossa jo perjantai-illasta asti. Kaikki se jännitys ja uutuudenviehätys oli pitänyt koti-ikävän kaukana, mutta nyt se otti vallan. Chance halusi vain kotiin. Se oli pojan päällimmäinen ajatus silmien painautuessa kiinni. Koti.

Vastaus:

Hienoa, että jaksat ylläpitää näin aktiivista kirjoitustahtia! Toivottavasti se ei kärsi hirveästi ylläpitäjän onnettomasta kommentointivauhdista. :D

Luin tämän tarinan samalla tavalla kuin Chance kuunteli oppitunneilla: imin kaiken itseeni kuin sieni, ja olin täysin uppoutunut tarinan maailmaan. Tämä tarina on huomattavasti mielenkiintoisempi – ei sillä, että aiemmat tarinasi olisivat olleet tylsiä, ehei, vaan tässä päästiin jo itse asiaan eli opiskeluun, ja mukaan tuli myös uusia hahmoja ja enemmän dialogia kuin aiemmin. Delight vaikuttaa hyvältä ystävältä, ja olet kirjoittanut hänen hahmonsa hyvin ja monipuolisesti. Tarkan ulkonäkökuvauksen perusteella pystyin hyvin kuvittelemaan, miltä tyttö näyttäisi. Muutenkin tarinassasi on jälleen hienoa ja runsasta kuvailua, mikä olikin ehkä suurin syy, miksi niin aina uppoudun näihin tarinoihisi. :D

Minusta on ehkä mukavinta lukea tarinoita, joissa oppilaat vain käyvät tavallisilla oppitunneilla – voisin lukea Pottereitakin, vaikkei niissä mitään sen suurempaa juonta olisi. :D Siksi pidänkin tästä tarinasta todella paljon, kaiken muun lisäksi!

Vaikka tarinasi loppu on surullinen, ei se mielestäni latista tunnelmaa. Se tuo hyvin esille sen, että Chance todellakin on vasta 11-vuotias lapsi, joka on ensimmäistä kertaa joutunut pitkäksi ajaksi eroon perheestään. Toivottavasti poika kotiutuu pian Tylypahkaan – mutta se selvinnee seuraavissa tarinoissa, joita odotan innolla. ;)

Saat kolmannesta tarinastasi 20 kaljuunaa, 6 sirppiä, 17 sulmua ja 16 tupapistettä.

Nimi: Chance

04.01.2018 14:33
Osa 2. Puuskupuh

”Puuskupuh!”

Huuto kuului kovana ja yhden pitkän pöydän oppilaat rupesivat hurraamaan saatuaan uuden perheenjäsenen. Puuskupuh. Professori McGarmiwa nosti rähjäisen lajitteluhatun pojan päästä ja Chancen turkoosit silmät kohdistuivat pöytään tarkemmin. Puuskupuh. Huuto kuului kovana ja yhden pitkän pöydän oppilaat rupesivat hurraamaan saatuaan uuden perheenjäsenen. Puuskupuh. Professori McGarmiwa nosti rähjäisen lajitteluhatun pojan päästä ja Chancen turkoosit silmät kohdistuivat pöytään tarkemmin. Puuskupuh. Se, että koko koulun oppilaat katsoivat häntä ja odottivat hänen kulkevan pöytäänsä, oli pelottavaa. Chance ei pitänyt katseista, joita hän sai puoleensa tällä hetkellä, hän ei koskaan viihtynyt huomion keskipisteenä, mutta onneksi tämä hetki tapahtui vain kerran hänen seitsemän vuoden opiskelun aikana, niin hän oli ainakin kuullut. Joten nyt poika toivoi, että hän pääsisi pois katseiden keskeltä omiensa luokse. Jännitys, pelko, kaipuu ja innostus olivat neljä päällimmäistä tunnetta nuorella oppilaalla. Häntä jännitti tulevat vuodet, häntä pelotti tulevat vuodet ja tämänhetkinen huomio, mutta hän kaipasi omaa perheettään ja kotiaan. Chance oli kaikesta huolimatta innoissaan tulevasta eikä hän malttanut odottaa.

Hän nousi ylös tuolilta ja lähti kulkemaan kohden keltaisella värillä varustettua pöytää. Chancen katse kävi myös muut pöydät läpi. Vasemmassa reunassa oli punaisella varustettu, Rohkelikon, pöytä. Oppilaat näyttivät määrätietoisilta ja tupansa nimen mukaan rohkeilta. Heidän vieressä oli sinisin värein varusteltu pöytä, joka kuului Korpinkynnelle. Oppilaat pöydässä vaikuttivat ystävällisiltä ja rauhallisilta, osa hieman ylväiltä. He näyttivät juuri siltä, miltä Merida näytti. Viisailta ja tiedonjanoisilta, aivan kuten Chancen sisko oli. Chance oli varma, että jos hänen siskonsa Merida olisi Tylypahkassa, istuisi hän juuri tuossa Korpinkynsien joukossa. Siskoaan ajatellessaan nuorelle pojalle nousi koti-ikävä, näinkin lyhyen ajan erossa olemisen jälkeen. Poika veti syvään henkeä ja nielaisi kyyneleet. Hän voisi kaivata perhettään hieman myöhemmin eikä hän unohtaisi omaa perhettään täällä, sen hän lupasi itselleen. Uudestaan vedettyään syvään henkeä, antoi Chance jatkaa katseensa kulkua Suuressa Salissa.
Korpinkynsien pöydän vieressä oli Luihuisen pöytä vihreään sävyyn puettuna. Oppilaiden kasvoilla oli tuimia ilmeitä, leuat olivat ylväästi pystyssä ja he vaikuttivat kylmiltä. Chancea puistatti katsella pöydän oppilaita, mutta hän tiesi, että Luihuiset tekivät Tylypahkasta sen, mitä se oli muiden oppilaiden tavoin. Viimeisenä aivan oikeassa reunassa oli keltaisiin verhottu pöytä, jossa istuivat Puuskupuhit. Chancen kasvoille kohosi hymy, kun hän kulki pitkän pöydän vierestä ja sai hymyjä takaisin, vastaukseksi omaan hymyynsä. Chance löysi paikan pöydästä, jonne oli jo muutama muu ensiluokkalainen ennen häntä kulkenut istumaan. Chancen katse kääntyi takaisin Suuren Salin etuosiin. Lajitteluhattu jatkoi tupien nimien huutamista ja hiljalleen ensiluokkalaiset oppilaat vähenivät edestä, kunnes heitä ei enää ollut jäljellä. Jokainen oli löytänyt oman tupansa, kotinsa, itselleen.

Tyhjinä olleet tupapöydät täyttyivät hiljalleen erilaisista syötävistä, oli suolaista ja makeaa, pieneen ja isoon nälkään, oli sormisyötävää, oli kasvis- ja liharuokaa ja kaikkea, mitä vain pystyi kuvittelemaan. Pöydät nuokkuivat ja tuoksu oli suorastaan taivaallista. Oppilaat Puuskupuhin pöydässä, etenkin vanhemmat oppilaat, kahmivat ruokaa lautaselleen tyytyväisinä. Meteli Suuressa Salissa oli noussut uudelle tasolle, kun oppilaat juttelivat keskenään ja astiat kilisivät toisiaan vasten. Chance katseli suurin silmin kaikkea tarjolla olevaa ja lopulta tiesi, mitä hän halusi. Hän otti lautaselleen salaattia sekä lihavartaita. Chance tökki hetken aikaa salaattia haarukallaan. Häntä häiritsi meteli Suuressa Salissa ja hän kaipasi kuulokkeita päähänsä. Joten hän odotti pääsyä tupaan varsin kovasti päästäkseen näkemään, millainen hänen kotinsa tulisi olemaan sekä saamaan omat kuulokkeensa takaisin. Ykkösluokkalainen rupesi lopulta itsekin syömään ruokaansa. Hän ei ollut sitä itse matkalla tajunnut, mutta saatuaan ensimmäiset suupalat suuhunsa, hän tajusi, kuinka kova nälkä hänellä todella oli.

”Puuskupuhin ykkösluokkalaiset, seuratkaa minua ja Caraa tupaanne”, kuului miesääni ruokailun loputtua. Vanhemmat oppilaat olivat jo lähteneet valumaan omia reittejään tupaansa ja muualle Tylypahkaa. Nyt lähellä ykkösluokkalaisia seisoi kaksi hahmoa – poika ja tyttö. Poika oli äsken ollut äänessä. Hänellä oli pähkinänruskeat hiukset ja terävät, mutta ystävälliset kasvonpiirteet.
”Olen Wyman, viidesluokkalainen valvojaoppilas Puuskupuhista – ”, hän esittäytyi. Wyman oli pitkä ja hänen kasvoillaan oli hymy. Pojan mantelinmuotoiset, niin ikään pähkinänruskeat silmät katsoivat nuoria oppilaita ja silmistä pystyi erottamaan huolen, sen että poika todella välitti.
”- Ja hän on minun tavoin Puuskupuhin valvojaoppilas viidenneltä luokalta, nimeltään Cara”, Wyman jatkoi esitellessään vierellään seisovan tytön. Caran hiukset olivat pitkät ja kiharat, tummemman ruskeassa sävyssä. Hänen kasvonsa olivat yhtä hymyä, sillä hänen siniset silmät säteilivät myös onnellisuutta. Tyttö oli kaunis, ei kovinkaan pitkä, mutta niin rauhallinen ja rentouttava näky.
”Mennään, tupamme löytyy alemmista kerroksista”, Caran ääni oli pirteä hänen viittoessa ensimmäisen vuoden oppilaita seuraamaan.

Chancen silmät tutkivat kulkiessa kaiken mahdollisen. Seinillä oli liikkuvia maalauksia, heidän kulkiessa pohjakerroksia kohden ja he ohittivat itsestään liikkuvia portaita, jotka veivät ylöspäin. Portaita pitkin kulki kaksi eri oppilaslaumaa yhä ylöspäin. Tylypahkan seinät olivat kiveä ja seinillä oli lamppuja luomassa kirkkaita valoja käytäville ja muihin tiloihin. Ovia oli useita ja koko koulu vaikutti suurelta ja sokkeloiselta, mutta niin lämpimältä ja kodikkaalta. Chance uskoi viihtyvänsä, kun he laskeutuivat portaat alas pohjakerrokseen.
”Professori Brealyn Poe on tuvanjohtajamme ja hän opettaa samalla muodonmuutoksia. Rehtori McGarmiwan te tapasittekin jo sekä riistanvartija Rubeus Hagridin. Tutustutte heihin paremmin tunneilla, kun ne alkavat”, Wyman selitti heidän kulkiessa. He olivat maanalaisissa kerroksissa ja kulkivat yhä eteenpäin.
”Tupamme sijaitsee lähellä keittiötä, mutta keittiöön ei saa kuitenkaan mennä. Pääsemme tupaamme sanomalla salasanan, joka vaihtuu vähän väliä”, Cara puhui vuorostaan ja pysähtyi lopulta kääntyen ympäri. Caran ja Wymanin selän takana oli maalaus, jonka hahmo tuntui liikkuvan muiden maalausten tavoin, jotka Chance oli nähnyt matkalla alas. Siinä se olisi, Chance näkisi oman tupansa ja saisi kuulokkeensa takaisin.
”Sanomme salasanamme maalaukselle, joka on selkämme takana. On tärkeää, että ette jaa salasanaa muiden tupien oppilaille. Tämä tupa on ainoastaan Puuskupuhin oppilaille. Salasanamme on dirivaakku”, Wyman kertoi salasanan lopulta taululle ja taulu liikkui syrjään paljastaen tien heidän tupaansa.
”Sitten mennään sisälle. Seuratkaa”, Caran ääni oli lempeä, kun hän kulki edeltä sisään tupaan ensimmäisen vuoden opiskelijat perässään.

Tupa oli kaunis. Takassa paloi valkea ja se osui ensimmäisenä Chancen silmiin. Takkatuli oli lämmin ja kutsuva ja pelkästään se teki tuvan oleskelutilasta kotoisan. Tupa oli täynnä erilaisia sohvia ja nojatuoleja, jotka kaikki näyttivät houkuttelevan pehmeiltä. Molempiin suuntiin, niin oikealle kuin vasemmalle lähti käytävä suuresta oleskelutilasta, johon he olivat saapuneet.
”Tytöt, teidän makuukammarinne ovat tuolla, näytän teille ne”, Cara otti uudet ensimmäisen vuoden naispuoliset opiskelijat ja lähti kulkemaan oviaukosta katsottuna oikealle.
”Me menemme tänne, seuratkaa”, Wyman lähti kulkemaan vasemmalle pojat perässään. Käytävä ei ollut loppupeleissä kovinkaan suuri ja seinillä paloi lyhtyjä luomassa valoja käytäville. Ovet olivat pyöreitä aivan kuten tynnyrin pohjat ja Wyman työnsi yksi kerrallaan ovia auki, joissa ensimmäisen vuoden oppilaat majoittuivat. Käytävältä jatkuivat portaat ylöspäin.
”Tämä on teidän kerroksenne, etsikää omat makuuhuoneenne. Vanhempien oppilaiden makuusalit ovat ylemmissä kerroksissa. Muistutuksena teille, että ette saa mennä tyttöjen makuusalien puolelle. Ette edes pääse sinne, sillä se on suojattu taialla. Pitäkää hauskaa. Tuntinne alkavat maanantaina”, Wyman totesi ja katosi lopulta näköpiiristä peremmälle käytävään. Chance astui yhteen makuusaliin huomaten oman matka-arkkunsa erään sängyn päädyssä. Korkeita pylvässänkyjä oli huoneessa neljä ja jokaisessa oli tuvan värityksen mukaiset verhot ja petivaatteet, mustaa ja keltaista. Chance kulki oman sänkynsä luokse, joka oli oikealta laskettuna toinen. Hän avasi arkkunsa ensimmäiseksi työkseen ja nosti kuulokkeet korville. Poika katsahti ympärilleen makuusaliin ja kolme muuta Chancelle tuntematonta poikaa valuivat pyöreään makuusaliin.

Puuskupuh edusti hyväsydämisyyttä ja rehellisyyttä ja siinä ohella myös kovaa työntekoa. Chance tunsi täyttävänsä nuo kriteerit varsin hyvin. Hän ei yleensä ajatellut omia etujaan ja sen kurttuinen lajitteluhattu oli huomannut. Lajitteluhatun sanat ”et sen erityisempi kuin muut”, oli palauttanut nuoren pojan maanpinnalle. Hän oli perheensä luona kokenut olevansa erilainen, mutta nyt hän oli kaltaistensa luona. Hän oli aivan tavallinen, jos taikavoimia pystyi pitämään tavallisena asiana. Chance ei tiennyt, kuinka lajitteluhattu toimi, kuinka se pystyi tietämään niin tarkasti hänen ajatuksensa ja luonteenpiirteet, mutta Checen nuorimmainen koki olevansa hyvissä käsissä ja uskoi saavansa uuden perheen Puuskupuhin oppilaista seitsemän vuoden ajaksi ja ehkä hän saisi ensimmäiset oikeat ystävänsä.

Mutta nuorella pojalla oli koti-ikävä. Hän ei voinut ajatella isosiskoaan Meridaa, joka ei ollut koskaan päässyt Tylypahkaan. Mutta Merida oli ilmetty Korpinkynsi viisautensa ja halukkuutensa oppia vuoksi. Jos hänen siskonsa olisi täällä, olisi kaikki paljon helpompaa, kun olisi ollut edes yksi tuttu ihminen, johon turvautua. Mutta nyt Chance joutui pärjäämään lukuvuodet yksin, ilman siskonsa turvaa. Ja kyllä pieni poika ajatteli myös vanhempiaan, kuinka hän ei nyt voinut auttaa isäänsä hänen kioskissaan ja kuinka hänen vanhempansa olisivat huolissaan hänestä. Chance huokaisi pienesti, hänen tulisi kirjoittaa mahdollisimman nopeasti vanhemmilleen kirje ja lähettää se heille, jotta he tietäisivät hänen saapuneen turvallisesti perille. Hän tahtoi kertoa vanhemmilleen kaiken Tylypahkasta ja siitä, mitä hän tulisi kokemaan. Hän halusi myös kertoa Meridalle aivan kaiken tästä paikasta. Mutta nyt Chance oli väsynyt.

Chance otti mukavan asennon sängyltään. Sänky oli pehmeä sen keltaisessa pussilakanassa. Sängyn pylväät olivat paksua, tummaa puuta. Myös sängyn katto oli samaa tummaa puuta ja sänkyä verhosivat keltaiset verhot, jotka oli kiinnitetty nyörillä sängyn päätyihin. Tyyny oli pehmeä ja kuohkea Chancen painaessa päänsä sitä vasten. Päivä oli ollut jo pitkä nuorelle pojalle. Eikä hän vielä kyennyt uskomaan tätä kaikkea todeksi. Kaikki tuntui niin hauraalta ja odottamattomalta, että koko kulissi voisi särkyä koska vain. Chance sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Tämä olisi hänelle uusi kokemus ja hän aikoisi elää sen omalla tavallaan, hän oppisi itsestään ja ymmärtäisi varmasti joku päivä, miksi juuri hänet oli kutsuttu Tylypahkaan, vaikka hän oli asunut koko elämänsä normaalien ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka eivät osanneet taikoa. Hitaasti Chance vaipui uneen uudessa kodissaan.

Vastaus:

Toista tarinaa viedään, ja pidän kirjoitustyylistäsi kappale kappaleelta enemmän. Minulle tulee jo siitä itsestään mieleen tietynlainen puuskupuhmaisuus – se on tavallaan lempeä ja pehmeä, ymmärrätkö mitä tarkoitan? :D Kuitenkin, mielestäni se sopii Chancen hahmon kanssa hyvin yhteen, ja pitää koko ajan yllä sellaista leppoisaa Puuskupuhin tunnelmaa.

Tarinassasi on paljon hyviä kohtia, jotka luovat sen maailmaan moniulotteisuutta. Ensinnäkin pidän paljon tuosta alusta. Puuskupuh -sanan toistaminen on osuva tehokeino, ja se kuvaa mielestäni hyvin pojan hämmästystä ja tajuamista siitä, että tuossa tuvassa hän tulee viettämään seuraavat seitsemän vuotta. Toiseksi rakastan kaikkia kohtia, joissa Chancen ajatuksiin nousevat hänen oma perheensä ja erityisesti hänen siskonsa. Minusta varsinkin tämä virke on hieno kaikessa surkeudessaan: ”Hän ei voinut ajatella isosiskoaan Meridaa, joka ei ollut koskaan päässyt Tylypahkaan.” Saanko itkeä? :D

Sitten on tietenkin tuo kappale, jossa Chance pohtii Puuskupuhin ominaisuuksia ja miten hän itse täyttää ne. En tiedä, mutta minuun se jotenkin iskee. Siinä jotenkin kiteytyy se, että vaikka kaikki on pojalle tällä hetkellä uutta ja jännittävää ja pelottavaa, niin kaikki on silti hyvin.

Kuvailusta voisin jaaritella vaikka kuinka pitkään, kuten jo edellisessä kommentissani sanoin, joten tyydyn nyt kiteyttämään mielipiteeni siitä yhteen sanaan: ihanaa! Käytät aikaa ympäristön kuvailuun ilman, että tarina jää pyörimään paikalleen, ja tuot hyvin todentuntuisesti esiin Chancen tunteita. Minusta varsinkin tämä kuvaus Puuskupuhin oleskeluhuoneesta luo ihanasti tarinaan lämmintä tunnelmaa: ”Tupa oli kaunis. Takassa paloi valkea ja se osui ensimmäisenä Chancen silmiin. Takkatuli oli lämmin ja kutsuva ja pelkästään se teki tuvan oleskelutilasta kotoisan. Tupa oli täynnä erilaisia sohvia ja nojatuoleja, jotka kaikki näyttivät houkuttelevan pehmeiltä. Molempiin suuntiin, niin oikealle kuin vasemmalle lähti käytävä suuresta oleskelutilasta, johon he olivat saapuneet.” Pidän myös siitä, miten kuvailet Puuskupuhin valvojaoppilaita – et vain tyydy kertomaan, että tällä on ruskea tukka ja tämä on pitkä, vaan tuot heihin eloa kuvaamalla tunteita, jotka heijastuvat heidän kasvoistaan.

Ehkä kaikkein ihanin asia koko tarinassa on kuitenkin tuo, että Puuskupuhin makuusalien ovet ovat pyöreitä. Ihan kuin hobiteilla! Omg!

Yksi asia minulla on mielessäni, mitä voisit tarinoissasi parantaa: käytät melko paljon sanontoja, että joku on jonkin värin sävyssä ja että joku on varustettu jollakin. Tuo varustettu -sana on vähän sellainen, että se toimii hyvin silloin, kun se on oikeassa asiayhteydessä (esimerkiksi: ”Auto on varustettu vakionopeudensäätimellä ja peruutustutkalla.”), mutta muuten se kuulostaa vähän jähmeältä käyttää. Esimerkiksi tässä virkkeessä ”Hän nousi ylös tuolilta ja lähti kulkemaan kohden keltaisella värillä varustettua pöytää.” sen voisi esimerkiksi korvata näin: ”Hän nousi ylös tuolilta ja lähti kulkemaan kohden keltaista väriä huokuvaa pöytää.” Nämä ovat vähän tällaista pilkunviilausta, mutta jo pelkästään huoliteltu ulkonäkö nostaa tekstin laatua paljon! :)

Ainiin, vielä piti tuosta lopusta sanoa, että se oli, no, täydellinen. Siinä tulee selkeästi esille loppukaneetti, ja juuri tuollaiset pohdinnat tulevaisuudesta toimivat hyvin tarinoiden lopussa. Well done!

Tulipahan taas seliteltyä. :D Saat tästä tarinasta 16 kaljuunaa, 7 sirppiä ja 15 sulmua, sekä 14 tupapistettä.

Nimi: Chance

22.11.2017 21:00
// Ah, en ajatellut et se nimi tulee tolleen näkyviin tonne. Eli jos ei oo vaivaa niin ton "Chance" mikä on lainausmerkeis voi jättää kokonaan pois. Mutta tässä ensimmäistä osaa:

Osa 1. Lajitteluhattu

King’s Crossin rautatieasema siinsi hänen edessään. Matka Isle of Wightillä sijaitsevasta Godshillistä Lontooseen oli ollut pitkä ja uuvuttava, kuten aiemmat reissut Viistokujalle koulutarvikkeita, -pukua ja taikasauvaa ostamaan. Mutta tämä reissu oli jotakin erilaista. Nyt Chance oli matkannut pitkän matkan Lontooseen asti päästääkseen King’s Crossin rautatieasemalle raiteiden yhdeksän ja kymmenen luokse. Hänen äitinsä, Hollie, seisoi mustat hiukset nutturalla ja yllään kukkaismekko sekä valkoinen takki. Raynerillä oli ruskeat hiukset pystyssä ja kädet farkkujen taskuissa. Myös Chancen sisko, Merida, oli saapunut saattamaan pikkuveljeään uuteen kouluun. Merida seisoi äitinsä rinnalla, yllään valkoiset farkut ja farkkutakki. Chance oli onnellinen, että hänen perheensä oli edelleen läsnä, vaikka uutinen siitä, että hän olisi velho, oli aluksi järkyttänyt perhettä.
”Chance kulta, tiedät että voit vielä muuttaa mielesi”, pojan äiti, Hollie, puhui rauhallisesti ja vei kädet pienen pojan harteille. Chancen kasvoilla oli tuttuun tapaan pieni hymynpoikanen.
”Tiedän, mutta tunnen olevani valmis”, oli vastaus Chancen huulilta. Hän tunsi olonsa orvoksi, kun oli jättänyt vanhempien suostumuksesta rakkaat kuulokkeensa matka-arkkuunsa.
”Hollie, kyllä meidän poikamme pärjää. Voimme aina soittaa hänelle”, herra Chece vastasi vaimolleen.
”Ei saa soittaa, pitää laittaa kirjeellä”, Chance muistutti vanhempiaan. Pojan siniset silmät kääntyivät katsomaan pylvästä raiteiden välillä. Nuoria juoksi tiilisen pylvään läpi kärryjen kanssa ja he katosivat näkyvistä. Chance tiesi, että pian olisi hänen vuoronsa.
”Hei Chance, tuu sit jouluks kotiin, okei?” Merida hyvästeli myös pikkuveljensä. Chance kietoi kätensä siskonsa ympärille ja halasi häntä. Hän ei halunnut laskea siskostaan irti, yhdestä hänen elämänsä tukipilarista. Mutta nyt hänen elämästä oli kääntymässä uusi sivu. Syvällä sisällään hän tiesi pärjäävänsä.
”Nähdään äiti ja isä, ja sisko”, Chance sanoi ja vei kätensä kärryn kädensijoille. Hän aikoi nyt ylittää rajan velhojen maailmaan, sillä junasta hän ei halunnut myöhästyä. Chance loi hymyn perheelleen ennen kuin juoksi raiteelle yhdeksän ja kolme neljäsosaa.

Raiteella yhdeksän ja kolme neljäsosaa oli vielä enemmän vilskettä ja vilinää oppilaiden suhteen. Ja Chance tunsi ensimmäistä kertaa lyhyen ikänsä ajan olevan yksin. Hänen perheensä oli jäänyt toiselle laiturille. Mutta se mikä kiinnitti pojan huomion, oli suuri ja kiiltävä juna punaisen sävyssä kiskoillaan. Tuohon junaan hän tulisi astumaan, kunhan selviäisi ensimmäisestä järkytyksestään.
Kaikki se oli niin uutta ja hänellä olisi paljon opittavaa taikamaailmasta, johon hän oli astumassa. Chance nappasi matka-arkkunsa raahatakseen sen mukanaan junaan. Juna oli suuri ja sen pinta kiilsi kilpaa auringon säteiden kanssa. Näky oli yhtä aikaa kaunis ja pelottava, sillä Chancen takaraivossa oli edelleen tietoisuus, että juna veisi hänet kauemmas kotoa. Pieni poika nosti leukansa pystyyn, kuten hänellä oli tapana ja hän astui sisään junan keskiosiin.

Chance oli päätynyt E-vaunuun ja ottanut mukavan asennon ikkunapaikalta. Vaunussa hänen lisäkseen istui muutama muu nuori, ehkä hyvin lähellä hänen ikäänsä olevaa oppilasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Chancen katse oli suuntautunut ikkunasta ulos laiturille yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Laiturilla seisoi osan vanhempia ja perheenjäseniä, mutta heidät erotti se, että he olivat kaikki velhoja ja noitia, toisin kuin Chancen omat vanhemmat. Hänen vanhempansa eivät olleet päässeet näkemään kaunista punaista junaa, joka lähti nytkähtäen liikkeelle kohden Tylypahkaa. Chancen sydän tykytti, hänen oli myönnettävä pelon asuvan hänen sisällään vahvempana tällä hetkellä.

Vaunussa oli hiljaista junan kiitäessä kiskoillaan eteenpäin. Nuoret eivät vaihtaneet sanoja keskenään, kaksi muuta poikaa supatti hiljaisena keskenään ja tyttö vaunussa yritti piiloutua kaulahuivinsa taakse. Kaulahuivi oli raidallinen sinisen ja hopean sävyssä. Tyttö ei luonut katsekontaktia juuri muihin ja vilkaisi paheksuvasti jo nyt kahta nauravaa poikaa. Chance ei sanonut sanaakaan, antoi katseensa siirtyä ikkunasta ulos. Ikkunasta turkoosein silmin poika näki ohi kiitävät maisemat, kun juna kiskoi itseään eteenpäin. Yhä kauemmas kodista.

Päivä kääntyi iltaan, kun juna viimeisen pysähtyi. Tyttö oli jossakin välissä matkaa nukahtanut ja kaksi muuta poikaa vaunussa antaneet tytölle rauhan nukkua. Oli aika nousta junasta. Chance tunsi perhoset vatsassaan, kun hän astui ulos raikkaaseen syysilmaan. Chance veti keuhkot täyteen tuoretta ilmaa. Oli satanut hetkittäin, ilmassa leijui vielä sateen tuoksu, kun se pyyhkii kaiken pahan pois. Näin ainakin poika itse ajatteli. Nyt taivaalla oli vain muutamia hattarapilviä eikä sateesta ollut jälkeäkään. Hattarapilvet leijuivat hiljalleen taivaalla tuulen mukana koilliseen. Oli kaunista, pienet valot loivat junan päätepysäkille tunnelmaa ja Chancen mieli lepäsi.
”Ykkösluokkalaiset tännepäin!” kuului kova huuto. Ääni oli matala ja möreä. Sivummalla seisoi lyhdyn valossa suuri hahmo, mies. Miehellä oli pitkät, takkuiset ja kiharat hiukset ruskean sävyssä. Parta oli niin ikään tumman ruskea ja takkuisen oloinen. Hänellä oli yllään hyvin yksinkertaiset ruskean eri sävyissä olevat vaatteet. Mies oli hyvin pitkä, luonnottoman pitkä ja ruumiinrakenteeltaan kookas, ei lihava vaan kookas. Lyhty toi valoa pimeään. Karusta ulkonäöstä huolimatta mies vaikutti ystävälliseltä ja kiltiltä.

Pian ykkösluokkalaiset istuivat jo pienissä puisissa veneissä. Veden pinta oli tyyni ja muutamat lyhdyt loivat valoa heidän kululleen veden poikki kohden Tylypahkaa. Tylypahkaa, joka tulisi toimimaan pojan kotina seuraavan seitsemän vuoden ajan. Sydän tykytti edelleen, mutta pelon tilalle oli alkanut muodostua jännitystä. Ja kaunis maisema ei pelottanut ollenkaan. Tyyneen järveen muodostui pieniä aaltoja veneiden liukuessa eteenpäin ja pinta väreili. Taivaalla loistava kuu heijastui vedenpintaan ja hymyn poikanen kohosi suuremmin Chancen kasvoille. Se pelko katosi tämän kauneuden myötä. Hän uskoi viihtyvänsä Tylypahkan tiluksilla ja saavansa uudenlaisen perheen. Venematka tuntui lyhyemmältä kuin mitä se oli, sillä ne rantautuivat jo vastarannalle. Ihmettelevät ykkösluokkalaiset nousivat veneiden kyydistä ja lähtivät seuraamaan suurta miestä, joka oli esittäytynyt nimellä Rubeus Hagrid. Hänen kantama lyhty loi valokeilan nuorten tyttöjen ja poikien askeleille, kun he kulkivat rannasta kohden Tylypahkan pariovia ja sisällä odottavaa lajitteluseremoniaa. Ilta oli säältään mitä upein, mutta totuus alkoi jälleen palata pienen pojan mieleen. Mitä lähemmäs hän astui Tylypahkan suuria ovia, sitä enemmän hän tajusi kaiken tämän olevan totta. Hän ei pelännyt enää, pelon hän oli käsitellyt jo junamatkan hiljaisuudessa. Nyt hänen vatsassaan lenteli perhosia, jännitys oli ottamassa valtaa.

Kaikki tuntui etenevän niin nopeasti. Niin pian ensiluokkalaiset seisoivat pienessä kamarissa. Tunnelma oli varsin tiivis ja jännittynyt, eikä puheensorinaa nuorten seasta juuri kuulunut. Chancen sydän tykytti entistä enemmän, kun ovi avattiin ja kirkkaammat valot pääsivät hämärään kamariin ja iloinen puheensorina tulvi esiin. Pienet ensiluokkalaiset astuivat kamarista Suuren Salin etuosiin. Chancen silmät eivät tienneet, minne ne olisivat katsoneet. Häntä lähimpänä oli opettajien pitkä pöytä ja toisella puolella näkyi neljä tupapöytää, jokainen omassa värissään. Chance oli haltioitunut näystä. Hän tiesi, että pian hän istuisi yhdessä noista pöydistä.

”Lajittelu on erittäin merkityksellinen seremonia, koska koko sen ajan minkä te opiskelette täällä Tylypahkassa, teidän tupanne tulee olemaan ikään kuin perheenne. Te käytte tunneilla oman tupanne kanssa, nukutte oman tupanne makuusaleissa ja vietätte vapaa-aikanne oman tupanne oleskeluhuoneessa”, professori McGarmiwa siivitti puheellaan seremonia alkamaan. Naisella oli vihreän sävyinen kaapu yllään ja hänen harmahtaneet hiukset olivat nutturalla. Nainen oli esitellyt itsensä koulun rehtoriksi. Lajitteluhattu lauloi oman laulunsa, ja muut oppilaat yhtyivät lauluun. Sanat menivät Chancelta täysin ohi joka puolelta tulevan epätasaisen laulun johdosta.
”On aika aloittaa lajittelu!” professori McGarmiwa ilmoitti laulun jälkeen kuuluvasti ja kutsui yksikerrallaan oppilaita istumaan tuolille. Jokaisen ykkösluokkalaisen päähän hän asetti hatun, joka huusi tupien nimiä vuoronperään. Tupien, jotka tulisivat olemaan heidän kotinsa seuraavat seitsemän vuotta.
”Chece, Chance!” kuului seuraavana kutsu ja vaaleahiuksisen turkoosit silmät siirtyivät katsomaan hassunkurista hattua. Hattu oli vanha ja kulunut, hieman ryppyinen ja siitä pystyi erottamaan kasvonpiirteet. Chance istuutui alas perhosten lentäessä hänen vatsassa ja hattu asettui hänen päähänsä.

”Olet hyväsydäminen tapaus, hiljainen ja ujo. Tunnet välillä olevasi erityinen, mutta et ole sen erityisempi kuin muut. Ah, olet yllättävän helppo tapaus kultaisen sydämesi vuoksi. Vain yhdessä tuvassa voit oppia itsestäsi ja muista, olla oma itsesi”, lajitteluhattu pohti. Chancea jännitti, hän halusi vain nopeasti pois edestä muiden katseilta.

Vastaus:

No niin, nyt on joulukiireet vihdoin ohi ja pääsen taas lukemaan ja kommentoimaan näitä teidän tarinoitanne! Anteeksi vielä tämä arvioinnin viivästyminen!

Yleisesti ottaen kaikessa kokonaisuudessaan tarinasi on selkeästi kirjoitettu ja teksti liikkuu eteenpäin omalla painollaan. Tarinassasi on hyvä aloitus – miljöön asettaminen on ehkä henkilökohtainen suosikkini tarinoiden aloituksessa – mutta loppuun olisin kaivannut hieman enemmän jotain niin sanottua ”loppujännitystä” rakentavaa, sillä vaikka ideana tuo lopetus on hyvä, se tuli hieman liian äkkiä. Tuohon loppuun voisi lisätä vielä esimerkiksi tämän tyyppisen virkkeen: ”Poika puristi hermostuneena tuolin reunoja ja odotti malttamattomana lajitteluhatun päätöstä.” Tämä tuo loppuun jo vähän enemmän sellaista ”cliffhangerin” tuntua.

Olen erittäin iloinen siitä, että käytät tarinassasi suoria ja helppoja ilmauksia, sillä ne kuvaavat hyvin päähahmon eli Chancen nuorta ikää – monesti kirjoittajat unohtavat, ettei maailma ole niin monimutkainen lapsen näkökulmasta. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä lapsenomaisesta kuvailusta voisi mielestäni olla tämä: ”Oli satanut hetkittäin, ilmassa leijui vielä sateen tuoksu, kun se pyyhkii kaiken pahan pois. Näin ainakin poika itse ajatteli.” Olet myös onnistunut maalaamaan kauniita kuvia hyvin yksinkertaisilla sanoilla – esimerkiksi tätä kohtaa rakastan: ”Hattarapilvet leijuivat hiljalleen taivaalla tuulen mukana koilliseen. Oli kaunista, pienet valot loivat junan päätepysäkille tunnelmaa ja Chancen mieli lepäsi.”

Toiseksi nautin ympäristön, hahmojen ja Chancen tunteiden kuvailun paljoudesta tarinassasi – henkilökohtainen mielipiteeni on, että mitä enemmän kuvailua tekstissä on, sitä parempi. :D Minusta on osuvaa, että kerrot Chancen olevan sekä innoissaan että peloissaan ja jännittynyt, ja että korostat kaikkea uuden tuntua ja kodin taakse jäämistä. Lukijana pääsen itsekin paremmin sisälle tarinan maailmaan, kun päähahmon tunnetilasta pääsee hyvin perille ja häneen voi samastua (samastun etenkin kohtaan: ”Hän tunsi olonsa orvoksi, kun oli jättänyt vanhempien suostumuksesta rakkaat kuulokkeensa matka-arkkuunsa.” :D)

Huh, voisin paasata näistä asioista maailman loppuun saakka, mutta ehkä lopetan nyt tältä erää. Mitään varsinaista moitittavaa minulla ei tarinastasi ole, olikohan siellä edes yhtään kirjoitusvirhettä mistä voisin motkottaa. :D Muutenkin tykkään lukea uusilta kirjoittajilta aina ensin pari tarinaa, että pääsen sisälle heidän kirjoitustyyliinsä, ennen kuin alan hirveästi kiinnittämään kaikkiin pieniin yksityiskohtiin huomiota – näistä ensimmäisistä aloitustarinoista on aina hieman hankala sanoa mitään kovin järkevää. Toivottavasti sait tästä kommentista kuitenkin jotain irti tuleviin tarinoihisi! :)

Annan tästä tarinasta 15 kaljuunaa, 11 sirppiä ja 20 sulmua, sekä 12 tupapistettä.

Nimi: Braelyn Poe
Kotisivut: http://tylypahka.w2.fi/

22.11.2017 17:04
TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU
Lukuvuosikirje, 1. luokka

Hyvä herra Chece,

tervetuloa opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Olet ilmoittautunut läsnäolevaksi 1. vuosiluokalle. Lajitteluhattu on lajitellut sinut Puuskupuhin tupaan.

Kaikkien oppilaiden toivotaan osallistuvan vähintään yhteen vapaa-ajan kerhoon. Näitä kerhoja ovat muun muassa opintopiiri, kaksintaistelukerho sekä kitakivikerho. Huomaathan, että ensiluokkalaiset eivät saa tuoda kouluun mukanaan omaa luudanvartta. Kerhoihin ilmoittaudutaan erillisellä lomakkeella. Lisätietoa saat Opiskelu-välilehdeltä.

Oppilaat voivat tuoda kouluun mukanaan yhden lemmikin. Sallitut lemmikit voit tarkastaa koulun säännöistä Koulu-välilehdeltä.

Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka voit halutessasi hankkia ensimmäistä lukuvuottasi varten. Olet saanut aloitusrahaa 40 kaljuunaa. Kaikki tavarat voi ostaa Tylyahon tai Viistokujan liikkeistä.

Hyvää lukuvuotta!

***

TARVIKELISTA

Koulupuku

☞ tavallinen kaapu (musta)
☞ talviviitta (musta, hopeakiinnikkeet)
☞ suorat housut (mustat)
☞ kauluspaita (valkoinen)
☞ neulepaita tai -liivi (harmaa)
☞ solmio (vihreä)

Oppikirjat

☞ Phyllida Itiö: Tuhat taikayrttiä ja -sientä
☞ Adalbert Jaaritellen: Taikojen perusteet
☞ Miranda Kanahaukka: Loitsujen käsikirja I
☞ Emeric Kytkin: Muodonmuutokset aloittelijoille
☞ Arsenius Mittalasis: Taikaliemet ja -juomat

Muut tarvikkeet

☞ 1 taikasauva
☞ 1 noidankattila
☞ 1 lasi- tai kristallipullosarja
☞ 1 punnussarja
☞ 1 suojakäsineet
☞ muistiinpanovälineet

Vastaus:

Korjaus: koulupuvun solmion värin tulee olla keltainen, ei vihreä. Anteeksi sekaannuksesta.

  

http://tylypahka.w2.fi/

©2018 · TYLYPAHKA · - suntuubi.com